artikkelikuva1.png

Kirkko ja hautausmaa

Hautausmaan aitaus

HautausmaaVanhan kirkon hautausmaan ympärillä on ollut 1800-luvun alusta lähtien aitaus.
Vuoden 1839 kirkonkokouksen pöytäkirjassa mainitaan kirkon tapulin ja kirkkosalin yhdistävän läpikäytävän maalauksen yhteydessä, että hautausmaan aita aiottiin maalata punaiseksi. 1890-luvulla hautausmaata kiersi jykevä hirsiaita joka oli osin lautarakenteinen. Hirsiaita vaihtui vuonna 1903 kevyempään säleaitaan, joka oli rakennettu vanhojen hirsien alusparrujen päälle. Samana vuonna hautausmaan aita päätettiin maalata öljymaalilla ja alusparru tervattiin kimröökillä.  Säleaidan tilalle päätettiin rakentaa v. 1912 kuusiaita. Aita säilyi 1950-luvulle asti hoidettuna säännöllisesti leikkaamalla. 1990-luvulle tultaessa n. 20 metrin korkuinen, hoitamaton aita kaadettiin v. 1992 ja tilalle istutettiin uusi kuusitaimikko, joka poistettiin vuorostaan jo vuonna 1998 Museoviraston teettämän lankkuaidan alta. Nykyinen aita luonnehtii pitkälti 1800-luvun hirsiaitaa, ollen tosin kevyempi rakenteeltaan.

Hautausmaassa on noin 9400 vainajan leposija

HautamuistomerkkiVanhan kirkon hautausmaahan on haudattu vuosien 1729-2009 välisenä aikana kuolleitten luetteloiden mukaan noin 9400 vainajaa. Alueen pienuudesta johtuen hautapaikat on käytetty useampaan kertaan. Suurimmat vuosittaiset kuolleisuudet ajoittuvat nälkävuosiin 1867-1868 jolloin kuoli yli 200 henkeä vuodessa. Vielä 1900-luvun alulla kuoli erilaisten influenssatautien kautta yli 100 henkeä vuodessa. Keskimääräinen kuolleisuus on ollut noin 40-60 henkeä vuodessa.

Vanhat hautaustavat

Kuolleen ruumis pestiin ja puettiin juhlavaan asuun kotona ja asetettiin ruumislaudalle. Kyläkunnilla oli omat ruumiinpesijät ja he olivat yleensä naisia. Taloissa oli yleensä ruumisaitta johon vainajat laitettiin odottamaan hautaamista. Arkku eli kirstu tehtiin kotona tai teetettiin ulkopuolisella ammattimiehellä. Arkun pehmikkeenä käytettiin arkuntekolastuja ja niiden päälle levitettiin pellavainen lakana, joka oli ruumiin alla ruumislaudalla ja jolla ruumis nostettiin arkkuun.

Vainaja kuljetettiin kirkolle veneellä tai hevosella, jonka luokkiin oli sidottu valkoinen luokkiliina. Ruumishevosena käytettiin mustaa ruunaa. Ruumiita kuljetettaessa käytettiin myös 1860-luvulle saakka purilaita. Ne oli tehty kahdesta pitkästä riusta, jotka yhdistettiin vitsaksilla toisiinsa. Arkku köytettiin purilaisiin. Riukujen päät kiinnitettiin hevosen rahkeisiin ja toiset päät raahasivat maata vasten.

Vainajan siunaaminen suoritettiin yleensä haudalla. Papit luonnehtivat vainajaa siunauspuheessaan. Haudankaivajan, papin ja lukkarin johdolla suoritettiin siunaaminen ja haudalla myös laulettiin muistovirsi. Kun vanhaan aikaan oli pappilaan saatu tieto kuolemantapauksesta, vainajalle soitettiin välittömästi sanomakellot.

Haudankaivaus

Haudankaivajia on ollut asiakirjojen perusteella aina Vanhan kirkon perustamisesta saakka. Monet heistä ovat toimineet myös suntioina ja uudessa kirkossa lisäksi urkujen polkijoina. Kirkonkellojen soitto kuului myös heidän tehtäviinsä. Joissain tapauksissa tiedetään omaisten itse kaivaneen haudat. Yleinen tapa oli vielä 1950-luvulle saakka, että omaiset täyttivät haudan itse luomalla haudan umpeen.